Iskä pääsee strokelta pois noin viikon siellä oltuaan. Hänet siirretään seuraavalle osastolle, jossa ei enää tehohoitoa tarvita. Iskää on strokella jo alettu kuntouttaa, liikuttaa oikeaa puolta ja alettu palauttaa tasapainoa, mutta uudella osastolla homma alkaa edistyä uudella tempolla. Iskä saa alkaa istua pikkuhiljaa hetkisiä, muutaman päivän päästä Iskä seisoskelee, ottaa muutaman askeleen. Istun edelleen iskän vierellä niin paljon kuin pystyn. Lapset ovat palanneet kotiin ja tarvitsevat hekin äitiään, vaikka eipä äidillekään tee yhtään huonoa iloita lastensa kanssa ja päästä vähän kiinni "arkeen". Vaikka tämän hetken arki on kaukana siitä mitä se oli pari-kolme viikkoa sitten; kotona on tehtävä yksin kaikki mitä aiemmin porukalla touhusimme, puulämmityksestä siivoukseen. Raskausviikot 30+ eivät helpota hommien hoitamista. 

Alkuunsa apuja tarjotaan ja vannotaan että autetaan, aina saa apua kun vain pyytää. Joka päivä soitellaan ja kysellään vointia ja jaksamista, Iskän vointia ja edistystä, ollaan yltiöonnellisia jokaisesta pienestä jutusta. Päivien kuluessa soitot ja viestit vähenevät, lupaukset ja sanat muuttuvat toteuttamattomiksi ja tyhjiksi. Vain harva jää välittämään, eikä siitäkään porukasta moni ole valmis siihen mitä lupaavat. Lopulta alkaa "auttajien" omat asiat olla tärkeitä ja alkaa sama heidän oman loskansa minun niskaani kaataminen. Tällaisessa tilanteessa ihmisten oikean luonteen TODELLA näkee ja tajuaa, silloin näkee kuinka paljon puheista pitää paikkansa ja kuinka paljon on vain oman kuvan kiillottamista.

Iskän eteneminen uudella osastolla on huimaa. Olen todella ylpeä hänestä. Vaikka välillä väsyttää, kiukuttaa, raivostuttaa ja masentaa, periksi ei anneta milloinkaan, meillä on liikaa pelissä; tammikuulla maailmaan odotettava Vauva tarvitsee Iskän elämäänsä, kuin myös minä mieheni, lasteni isän, sielunkumppanini. Iskä sanookin että ilman meitä ei olisi järkeä jatkaa, mikä aiheuttaa tavallaan ristiriitaisia tunteita. Vastuu pelottaa, vaikka tiedänkin kestäväni sen; ihmiselle ei anneta enempään kuin mitä hän kestää. Päätän olla Peppi Pitkätossu, maailman vahvin tyttö. 

Päivien ja viikkojen kuluessa omatkin voimat alkavat vähän hiipua, niin paljon olen kulkenut Iskän luona, hoitanut kotia ja lapsia ja samalla laiminlyönyt omaa jaksamistani. Itkua alkaa tulla useammin, pää tuntuu olevan hattaraa eikä mikään pysy mielessä. Kroppakin jo oireilee, viestittää että olisi aika levätä ja keskittyä hetkiseksi Vauvan maailmaan tuloon valmistautumiseen. 

Ensimmäinen kerta kun todella hajoan Iskän edessä tapahtuu kun hän on jo päässyt kuntoutuslaitokseen. Viikon tai kaksi siellä oltuaan puhutaan kotilomasta, jota toivomme tietysti enemmän kuin mitään muuta, Iskä on ollut poissa kotoa jo kuukauden. Kuukauden olen nukkunut yksin, kuukauden Iskä on joutunut olemaan poissa omasta kodistaan, yksin vieraassa paikassa vieraiden ihmisten armoilla. Lopulta käy niin että Iskää ei vielä päästetä kotiin, he eivät uskalla päästää häntä minun vastuulleni "tilani takia". Tilani takia. Siksi että olen raskaana. Pettymys saa koko kropan reagoimaan, päälaelta alkaen nipistely tai pistely valuu alas varpaisiin asti ja voimat katoavat. En voi enää pitää itkua sisällä, se purkautuu hallitsemattomana ja lohduttomana. Lepään Iskän vieressä hänen sairaalasängyssään kun raastava, äänekäs, märkä ja lohduton itku purkautuu, enkä voi tehdä asialle enää mitään. Iskä lohduttaa sanattomasti, pitää lähellä ja niiskuttaa itsekin. Koska olen raskaana. Lause pyörii päässä loputonta kehää eikä itkulle meinaa tulla loppua. Hetken saa hengitettyä kunnes puristava tuska alkaa uudelleen puskea kyyneleitä ja kipua ulos. Itkussa tuntuu olevan melkein jotain alkukantaista, se tulee niin syvältä etten ole koskaan sellaista kokenut; se on painettu liian pitkään liian tehokkaasti takaisin sinne mistä se on ollut tulossa. Jotain samanlaista koin vuosi sitten kun koimme keskenmenon ja surimme Iskän kanssa. 

Jossain vaiheessa itku loppuu ja minun on lähdettävä kotiin lasten luo. Edelleen kotimatkalla ja kotona sama lause pyörii päässä "koska olen raskaana". Suuttumus ja suorastaan viha nousee ja myrkyttää mieltä; ketä he kuvittelevat olevansa sanomaan mitä minä jaksan ja mitä en?! Kukaan muu kuin minä ei tiedä mitä jaksan ja mitä en! Raivo nousee pintaan, sekin on varmaan osa koko prosessia. Se kohdentuu ihmisiin, jotka ajattelevat meidän kaikkien parasta, huolehtivat ja kuntouttavat Iskää. Yhdellekään heistä en koskaan näitä ajatuksiani paljasta tai pura, mutta mielessäni kyllä käyn jokaisen läpi ja "kerron kuinka asiat ovat". Tämä purkaus saa aikaan sen että käynnit Iskän luona harvenevat vähän, en koe juuri nyt kestäväni enempää nähdä ketään. Iskää en hylkää, hänen kanssaan olla yhteydessä kyllä jatkuvasti puhelimella, tietysti käynkin vielä, mutta harvemmin. Taisi olla jo aikakin romahduksen tulla, vihdoin oma vauhtini hiljenee, keskityn enemmän omaan jaksamiseeni ja mikä tärkeintä, lapsiin. Nyt on aika levätä, vaikka se vaikealta aluksi tuntuukin ja vaatii oman pääkopan uudelleenjäsentämistä.