No jo vain on mennyt aikaa kun viimeksi täällä olen käynyt edes. Paljon mahtuu elämää siihen väliin. Vauva kasvaa ja kehittyy ja Iskä kuntoutuu. 

Huomattavaa edistystä on tapahtunut tässäkin ajassa; Iskä saa jo nostettua Vauvaa, vaihdettua vaippaa, puettua häntä. Ei se kovin nopeaa hommaa ole, mutta hoituu. Iskän sairasloma jatkui vielä puoli vuotta. On ollut kuitenkin ihanakin kun Iskä on kotona seuraamassa Vauvan kasvua, ensimmäisen vuoden aikanahan sitä eniten tapahtuu. Oma jaksaminenkin kolmen pienen lapsen kanssa helpottuu kun on toinen vierellä. 

Kesää ja kärpäsiä meillä odotellaan innolla. Kesäkuu tuo tullessaan myös Iskän ajolaitteidenhallinan testin. Ajokielto siis mahdollisesti loppuu ja Iskä on vapaa kuin taivaan lintu liikkumaan. Se jos mikä varmasti nostaa tunnelman kattoon.

Vieläkin toisinaan tulee mieleen se hetki kun Iskän luo menin, seuraava aamu infarktin jälkeen kun edellisestä illasta oli oikea puoli halvaantunut ja puhe kadonnut. Siitä hetkestä on tultu uskomattoman paljon eteenpäin. Mietin välillä että olisinko itse yhtä reipas ja tunnollinen kuntouttamaan itseäni. Rehellisesti sanottuna en tiedä. Voisin kuvitella jääväni sänkyyn, mutta toisaalta jäisinkö sittenkään. On niin paljon motivaatiota elää ja olla. Vastausta siihen kysymykseen ei toivottavasti koskaan saa tietää.

Iskästä olen todella ylpeä. Nytkin Vauva ottaa Iskän sylissä pikku tirsoja, eikä paljon hienompaa näkyä voisi olla. Kyllä tämä tästä! 

Joskus tuntuu että riittää. Joskus tuntuu että tämän taakan alla luhistuu, ettei vaan jaksa enää. Tuntuu että sisällä velloo musta paha olo, niinkuin joku öljymöykky joka sotkee ja tuhoaa kaiken hyvän. Tuntuu että rinta painuu kasaan tuskasta ja väsymyksestä, että voisi vain maatua pois.

Vauva on ihana. Isommat lapset ovat ihania. Iskäkin oli joskus ihana. Lasten hoito kuuluu luontoon, kuuluu naisen tehtävään ja se tuntuu hyvältä eikä taakalta lainkaan. Se mikä taakan tunteen tuo, on kaikki muu. Vastuu puristaa rintaa ja kiristää pään ympärille vanteen eikä pian jaksa enää normaaleja elämän pieniä konflikteja tekemättä niistä suuria mörköjä ja hirviöitä. Näitä mörköjä ja hirviöitä on pian joka paikassa, niitä näkee kaikkialla ja jatkuvasti. Kaikki ärsyttää ja kaikki ahdistaa ja saa maailman murenemaan. 

Noh. Katkeraksi olisi liiankin helppo nyt alkaa. Itsesääli velloo ja koittaa saada alaa. Suoraan sanottuna vituttaa että en voi hengähtää, antaa Vauvaa Iskälle ja sanoa että heippa, nyt tarvitsen tauon. Kun en vaan voi. Iskä kun ei voi Vauvaa hoitaa. Yksikätisenä se ei onnistu turvallisesti. Sitten ottaa pannuun kun "terveiden perheiden" ongelmat ovat niin suuria kun ei päästykään sitten tuulettumaan niinkuin alunperin piti. Hah! Toisinaan tekisi mieli taas huutaa että koittakaa nyt jumalauta kerätä itsenne ja miettiä vähän miten asiat voisivat olla! Mutta en huuda. Kiroilen hiljaa itsekseni ja annan sen säälin vallata taas tipan enemmän tilaa sielustani. 

Pitäisi siis itse kerätä itsensä ja lopettaa vellominen ja siivota se musta öljymöykky pois. Mutta kuinka? Voimat tuntuvat olevan aika minimissään, univaje ja muu väsymys tuntuu ylivoimaiselta.

Kotona on hiljaista, siis Iskän ja minun välillä. Enteilee huonoa. Niin ei saisi käydä. Jos hiljaisuuden päästää tulemaan niin loppu aloittaa tulonsa. Vaan kun tuntuu että itse on vastuussa kaikesta, siitä parisuhteen hoidostakin, niin ei vaan jaksa tehdä asialle mitään. Kun tämä kaikki helpottaa (koska, ikinä?) ja siitä jos selvitään vielä yhdessä ja täysjärkisinä niin mitäs sitten. Sitten ollaan vahvempia, ollaan kasvettu yhdessä, kipuiltu yhdessä.... Vai ollaanko. Nyt kipuillaan kyllä ihan erikseen, omia kipujamme. Ollaan toisiamme vastaan, vertaillaan kummalla on paskempaa. Ei, näin tämän ei pitäisi mennä. On vaan niin väsynyt ettei saa suuntaa muutettua, eikä tietysti toistakaan saa mukaan sitä muuttamaan kun puheyhteys on huono. 

Tunnelma vaihtelee melkoisesti muutaman päivän sykleissä. Yhtenä hetkenä Iskä tuntee olevansa hyödytön kasa joka ei osaa liikkua tai josta ei ole mihinkään, kun taas seuraavana päivänä hän sanoo että pystyisi kyllä tekemään täysin töitä tässä kunnossa. Sen sanottuaan kaatuu ulkona koska tasapaino ei ole entisensä eikä toinen jalka todellakaan ole kunnossa ja toimi niinkuin pitäisi... On raskasta koittaa seurata mukana, kun ei itselläkään tuo kuuppa ihan tasaisella nykyään käy....

Ei se auta, jostain se on revittävä taas se voima ja sisu jolla jatketaan eteenpäin. Jostain.....

Vauva on saapunut maailmaan. Iskä kotiutui vihdoin 27.1. Nyt kaikki ovat kotona. Arki alkaa pikkuhiljaa rullaamaan, isommat lapset käyvät pari päivää viikossa hoidossa ja Iskällä alkaa kuntoutusrumba; on fyssaria, puheterapiaa, toimintaterapiaa. Sen lisäksi pitää juosta labrassa mittauttamassa inr-arvoa. Onneksi Iskällä on oikeus Kela-taksiin ja lisäksi hänen perheensä auttaa liikkumisessa, minun ei tarvitse lasten kanssa siitä huolehtia. 

Iskä syöttää vauvaa ja röyhtäyttääkin, kunhan nostan vauvan hänen syliinsä ja olkapäälle, sekä pois. Siinä se sitten onkin tällä erää, yksikätisenä ei paljon enempää voi Vauvan kanssa tehdä. Toki Iskä juttelee Vauvalle ja silittelee häntä, osallistuu kaikkeen niin paljon kun voi. On hetkiä kun surkeus iskee sekä Iskän että vähän itsenikin puolesta, on kurjaa ettei isä voi lapsensa vaippaa edes vaihtaa, saati syliin nostaa, mutta ajatus on ajettava pois. Se on taas näitä juttuja että jos sille antaa vallan niin alkaa tehdä mieli jäädä sängynpohjalle surkuttelemaan elämää. Sellaiseen ei ole aikaa eikä halua. Eteenpäin mennään näillä eväillä jotka meillä on annettu. 

Isommat lapset ovat onneksi ottaneet uuden tulokkaan loistavasti vastaan; hoitavat Vauvaa, tekevät pieniä avustavia kotihommia mielellään (vaipparoskiksen vientiä ym.) ja ovat iloisia ja vaan niin loistavia. Varmasti vielä tulee hetkiä kun isompia jo kyllästyttää Vauva ja se kuinka hän vie huomion, mutta nyt nautitaan tästä onnesta. 

Haasteita meillä on paljon vielä edessä, Iskän kuntoutus vasta alkaa toden teolla. Nyt on tehtävä paljon myös itsenäisesti kotona, se jos mikä voi tuottaa välillä kyllästymisen tunnetta ja väsymystä. Mutta tahtotila on kova ja eteenpäin mennään yhdessä tuumin. Vaikka helppoa ei varmasti tule olemaan, jo pelkästään jatkuva yhdessä oleminen voi väsyttää ja rasittaa parisuhdetta. Asiat on pakko opetella hoitamaan uudella tavalla ja kasvua on tapahduttava vielä lisää vaikka tässä on jouduttu nytkin jo kasvamaan elämään erilailla. Mutta ei muutakun hommiin. Vaihtoehtoa ei ole. 

Lapset ovat omituisia otuksia, heistä pitäisi ottaa mallia minunkin. Asiat ovat niin yksinkertaisia, eikä niistä tehdä liian suuria hirviöitä. Alusta asti he ovat ottaneet asiat hyvin tyynesti, tyylillä "selvä, näin sitten". 

Ensimmäistä kertaa kun lapset olivat Iskää katsomassa sairaalassa, se oli ns. toisella etapilla, eli osastolla ennen kuntoutusta. Iskä ei silloin vielä juuri liikkunut itse, istua sai, mutta ei jaksanut kauaa, puhekin oli vielä hieman epäselvää. Sairaala paikkana varmasti jännitti lapsia ja tietysti Iskän näkeminenkin. Olin puhunut lasten kanssa jo etukäteen että Iskä makoilee vaan ja kuullostaa vähän hassulta kun puhuu, eivätkä toinen jalka ja käsi toimi. Lapset ottivat nämäkin tiedot tyynenä vastaan, Esikoinen kyseli pari kysymystä ja esitti hymyssä suin teorioita kuinka hassulta Iskä kuullostaa, Kuopus kuunteli tarkkaan höpötyksiä ja jatkoi sitten omia touhujaan. 

Kun pääsimme Iskän huoneeseen, oli aluksi hiljaista. Pussasin ja halasin Iskän niinkuin yleensäkin kun saavuin hänen luokseen. Hetken tilannetta tarkkailtuaan Kuopus alkoi jo jutella Iskälle ja kiipeillä Iskän petiin, se varmaan oli jännintä koko hommassa. Esikoinenkin rentoutui hieman Kuopuksen juttuihin mukaan, mutta niinkuin aina, oli hieman varautuneempi. 

Kuopuksen mutkaton suhtautuminen Iskän uuteen olemukseen on ollut suorastaan ihailtavaa. Kaksi kysymystä hänen huuliltaan on kuultu useamman kerran; "koska Iskä ei ole enää kipeä" ja "koska Iskä pääsee kokonaan kotiin", lisäksi hän ilmaisee tahtonsa saada Iskä kokonaan kotiin toisinaan hyvinkin määrätietoisesti. Leikkeihin on ilmestynyt kipeitä käsiä ja jalkoja, jotka "eivät oikeen kunnolla toimi" mutta eivät menoa haittaa. Lapsen suhtautuminen asioihin hämmästyttää rehellisyydellään ja lempeydellään. Kuopuksen sisällä sykkivä suuri ja lämmin sydän kaikessa lempeydessään tulee esiin juuri tällaisissa tilanteissa. Kuinka voikaan niin pieni ihminen osoittaa niin suurta rakkautta ja hyväksyntää kanssaihmistä kohtaan. Uskomatonta. 

Analyyttisempi Esikoinen haluaa tietää kaikesta kaiken; miksi mikäkin tapahtui ja kuinka. Koitan selittää kaiken hänen tasolleen sopivalla tavalla, silti puhuen asioista niiden oikeilla nimillä. Tuntuu että saan hänen tiedonjanonsa asian suhteen tyydytettyä ja kun se on hoidettu, on Esikoinenkin ihana, hellä halija ja pusuttelija, silittelyistä puhumattakaan. Kummatkin lapset tuovat niin paljon onnea ja rakkautta sekä keventävät omalla helpolla suhtautumisellaan sairastumisen mukanaan tuomaa murheen taakkaa; jos lapsilla olisi vaikea olla Iskän kanssa tai olisivat kovin surullisia, olisi elämämme kovin paljon raskaampaa.

Toinen viikonloppuloma kotona ei suju yhtä mukavasti kuin edellinen. Lapset ovat muualla pari yötä, olemme kaksistaan. Minusta tuntuu että pitäisi olla jotain ohjelmaa koko ajan että Iskä saisi lomastaan enemmän irti, ettei hänellä olisi tylsää. Oloani ei helpota se, että Iskä tuntuu väsyneeltä ja apaattiselta. Eikö kotiintulo riitäkään piristämään, enkö minä riitä? En jaksa sirkustakaan järjestää, mutta jotain ohjelmaa koitan keksiä pakolla sauhu korvista nousten että saisin Iskän edes vähän hymyilemään ja innostumaan. Mutta en onnistu siinä. 

Touhuan kotihommia, pesen pyykkiä, teen ruokaa, siivoilen jälkiä. Iskä seurailee sohvalta ja kommentoi tekemisiäni; "eikö tuota pitäisi jo katsoa, pitäisikö tuolle tehdä jotain" jne. Alkaa hermostuttaa kun sohvalta jaellaan ohjeita kuinka teen hommani. Tuskin Iskä pahaa tarkoittaa, mutta kaiken olen aina ennenkin tehnyt niinkuin olen tehnyt ja nyt, kuukauden poissaolon jälkeen, kaveri tulee neuvomaan ja kertomaan mitä minun pitäisi tehdä ja kuinka. Ärtymys kasvaa pikkuhiljaa, sen ei ole vaikea päästä valloilleen kaiken tämän väsymyksen ja tunnemylläkän keskellä, hormonitkaan eivät ainakaan auta hillitsemään itseäni. 

Sunnuntaina aamupäivällä tilanne leviää käsiin. Istumme sohvalla, omaa päätä hiukan puristaa, mutta koitan pitää tunnelman hyvänä ja leppoisana. Juttelemme niitä näitä, Iskä suunnittelee jotain josta pinnani alkaa pikkuhiljaa kiristyä, mutta työnnän kiristyksen pois mielestä. Olen todella väsynyt, edellinen yö ei mennyt kovin hyvin. Viimeinen niitti on ehdotus jonka Iskä tekee; minä voisin vaihtaa auton ajovalon kun hän tulisi viereen neuvomaan. Voi luoja, kuinka räjähdän! Eikö Iskä voi ymmärtää että olen kuolemanväsynyt, vatsaani supistelee ja liitoskivut tekevät elämisestä muutenkin tuskaa?! Repeän hysteeriseen itkuun ja jätän Iskän keskenään sohvalle yritettyäni ensin selvittää tunteeni sen mitä pystyn itkun keskeltä sopertaa. Sulkeudun makuuhuoneeseen itkemään joksikin aikaa. Saatuani itkun loppumaan puen itseni ja ilmoitan Iskälle että nyt lähdetään, lähden viemään hänet takaisin osastolle, muutamaa tuntia aikaisemmin kuin sovittu. En enää jaksa tätä tunnelmaa ja ahdistusta, voimani tuntuvat tulleen totaalisesti tiensä päähän.

Tavarat pakataan, autan Iskää pukemaan ja siirtymään autoon. Ajamme jälleen tuskaisessa hiljaisuudessa osastolle, vien Iskän huoneeseensa edelleenkään sanomatta turhia sanoja. Katson että Iskä pääsee pedilleen ja laitan hänen tavaransa paikoilleen, edelleen puhumatta turhia. Kun kaikki on kunnossa, painan hoitajakutsua, jotta joku tulisi katsomaan Iskää ja toteamaan että hän on tullut takaisin, sanon Iskälle heipat ja lähden. Rintaani puristaa ja kurkkua kuristaa taas itku. Menen autolle puolijuoksua etten alkaisi huutaa matkalla, kyyneleet tekevät tuloaan ja kurkusta uhkaa purkautua itkuhuuto. Kun pääsen autoon ja saan auton käyntiin, ensimmäinen itkuryöppy pääsee irti. Voi luoja kuinka pahalta ja sekavalta voi tuntua. Voimat on loppu ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi koska juuri jätin rakkaan mieheni kylmästi hoitajien käsiin ennenkuin oli pakko. 

Pääsen kotiin ehjin nahoin pienistä itkunpuuskista huolimatta. Ilta on hiljainen ja itkuinen. Myöhemmin kuitenkin selvitämme Iskän kanssa asiat. Kerron Iskälle että vaikka olen väsynyt ja kipeä, vaikka kiukuttelen ja olen paska vaimo, en silti lakkaa rakastamasta häntä enkä aio häntä myöskään hylätä. Tarvitsen taas hetken aikaa hengittää, olen yrittänyt taas liikaa. En ole supervaimo, superäiti, supernainen. Vaikka tietysti haluaisin olla. 

Seuraavat lomaviikonloput sujuvat hienosti, sovussa ja rakkaudessa.