Iskä lähti. Olo on hervoton, ei voi pysähtyä ettei pelko ja tuska pääse valloilleen, lapset eivät saa pelästyä. Alan järjestää lapsille hoitoa jotta pääsen seuraamaan Iskää sairaalaan kunhan saan luvan lähteä. Lapset pääsevät "lomailemaan" muutamaksi yöksi tuttuun ja turvalliseen paikkaan. 

Kaksi tuntia odottelua tuntuu ikuisuudelta. Itkuakin ehtii siihen väliin tirahtaa, vaikka koitan olla vahva lasten edessä. Soitan Iskän perään sairaalaan, en saa ketään kiinni enkä vastauksia. Päätän lähteä ajamaan paikan päälle, samalla reissulla vien lapset lomailemaan. 

Ajan matkan kyyneleitä silmäkulmassa keskittyen vain ja ainoastaan ajamiseen, koska lapset ovat takapenkillä. Nyt ei ole varaa hajoilla yhtään, kallis lasti täytyy saada ehjänä perille. Perillä halaan ja suukotan lapset hymyillen, samalla sisältä täysin palasina. Kävelen ensiavun ovesta sisään, seuraan viivaa lattiassa ja saavun vuoronumerokoneen luokse. Painan nappia ja saan numeron jotta pääsen tiedustelemaan Iskän vointia ja sijaintia. Tietämättömänä mistään istun odottamaan. Silittelen itseäni rauhoitellen raskauskumpuani ja toivon että Iskä on kunnossa.

Vihdoin kuuluu pimpelipompeli ja numeroni ilmestyy tauluun. Esittelen itseni ja kerron että Iskä on tuotu sairaalaan jokin aika sitten, enkä saanut numerosta ketään kiinni joten tulin kyselemään. Nuori nainen luukun toisella puolella näpyttelee ja katsoo konettaan, eikä oikeen meinaa saada selville missä mennään. Vihdoin kuulen että Iskä on joutunut leikkaukseen, joka on jo ohi ja hänet on siirretty stroke unitiin tarkkailuun. Nainen antaa ohjeet joilla pääsen strokelle jotta saan tarkempaa tietoa tapahtuneesta. 

Kävelen matkan kuin sumussa. Tuulee ja on kylmä. Nivusiin sattuu, liitoskivut pahenevat lenkkeilyn myötä ja nyt saa lenkkeillä lisää sairaalan tontilla. Löydän perille, joskin jonkin verran hiippaillen ja tarkistellen. Kävelen myöhemmin liiankin tutuksi tulevaa käytävää eteenpäin. Käytävä tuntuu pitkältä, kapealta ja matalalta, ahdistavalta. Etsin hoitajaa, lääkäriä, ihan ketä vaan jolle voisin asiani esittää. Ilmeisesti saan jonkun käsiini sillä löydän Iskän makaamasta sängystä unisena, juuri leikkauksesta heränneenä. Iskä kuitenkin huomaa tuloni ja hymyilee. Kuinka helpottavaa nähdä Iskä siinä, ihan kuin mitään ei olisikaan, vähän unisena vain. Lääkäri tulee piipahtamaan paikalla, kertoo että Iskällä oli valtimotukos takaraivossa tai kallonpohjassa ja että se on saatu aukaistua. Jos ei olisi saatu auki niin siihen kuolisi varmasti. "Siihen kuolisi varmasti". Lausahdus jää kaikumaan päähäni. Siihen KUOLISI VARMASTI.

Vietän iskän luona pari tuntia kevyesti jutellen ja jo vähän naureskellen. Lähden kotiin syömään ja nukkumaan, tulen huomenna uudestaan. Hoitaja lupaa soittaa heti jos jotain tapahtuu ja sanon että voi soittaa ihan mihin aikaan tahansa. Kotimatka yksin pimeässä sujuu musiikkia kuunnellen. Koukkaan lähikaupan kautta kotiin, jotain on pakko syödä, muistan vasta etten ole lounaan jälkeen laittanut mitään suuhuni. Kotona puhelin piippaa ja soi, koitan syödä vaikka se tuntuukin tarpeettomalta ja vastenmieliseltä, mutta vatsassani kasvavan pienen ihmisen takia on syötävä jotain. Otan pitkän kuuma suihkun ja koitan jäsentää ajatuksia päivän tapahtumista. 

Suihkun jälkeen istun sohvalle ja tunnen järkyttävää väsymystä, sellaista en ole koskaan ennen tuntenut. Istun turtana ja katson televisiota tajuamatta kuitenkaan mitä siellä tapahtuu, kunnes puhelin soi. Hoitaja soittaa sairaalasta. Iskän oireet ovat palanneet. Oikea puoli ei enää toimi ja puhekyky on kadonnut. Iskä on viety kuvattavaksi, mutta mitään uutta ei ole löytynyt.

Kaikki ei enää olekaan kunnossa. Iskä ei ole kunnossa. Ensimmäistä kertaa päivän aikana itku pääsee valloilleen, surullinen, lohduton, syvältä sielusta kumpuava tuskainen itku rikkoo talon yksinäisen hiljaisuuden. Jossain vaiheessa yötä raskas itku ja elämää suurempi väsymys saavat minut nukahtamaan raskaaseen uneen.