29.10.2014. Kansainvälinen aivoverenkiertohäiriö -päivä.

Aamu perheessä sujuu suhtkoht normaalisti, siivoillaan, lapset riehuu ja leikkii, pientä kähyäkin otetaan (raskaushormonit jyllää mukavasti niin että oikeen päässä surisee). Lähden lasten ja koiran kanssa lenkille ja päätän samalla käydä kyläilemässä. Kotiin palataan sopivasti lounasta väkertämään. 

Laitetaankin pikalounas; lihikset kaikille. Istutaan pöytään koko perhe ja syödään. Lapset temppuilevat pöydässä tavalliseen tapaansa. Iskän käsi tärisee, Iskän jalka tärisee, oikealta puolen kumpikin. Kysyn mikä on enkä saa vastausta. Kysyn uudelleen lähes huutamalla mikä on, sillä tiedän että kaikki ei ole kunnossa. Vihdoin saan vastaukseksi että tuntuu kuin jalka ja käsi eivät painaisi mitään ja ovat hervottomat. Iskä ojentaa riehuvaa Kuopusta kuullostaen kuin olisi vähän huppelissa. Nousen ja Iskä pyytää että auttaisin hänet sohvalle lepäämään, viime lauantaina todettu asentohuimaus ei anna vieläkään kävellä kunnolla. 

Iskä ei jaksakaan kävellä vaan pyytää päästä tuolilta lattialle. Lattialle makaamaan. Huono olo ei helpota. Otan puhelimen ja sanon soittavani nyt ambulanssin Iskän vastusteluista huolimatta. Sydän pamppaillen näppäilen 112. Puheluuni vastataan melko nopeasti, esittelen itseni ja kerron tilanteen. Puhelimen toisessa päässä kuuluva rauhallinen nuorehkolta kuullostava miesääni sanoo lähettävänsä nopeasti apua oireet huomioonottaen. Kiitän ja suljen puhelimen. Koko tämän ajan olen seisonut Iskän yläpuolella katsellen häntä silmiin ja tarkkaillen.

Muutama minuutti kuluu kunnes huomaan paloauton ja ambulanssin kaartavan pihaamme. Niiden muutamien minuuttien ajan olen ollut samoilla sijoilla ja lapset ovat jatkaneet syömistä, selitin heille että nyt on Iskä sen verran kipeä että pitää ambulanssi pyytää. 

Kuulen kuinka pelastushenkilöstö kapuaa rappusiamme ja tulevat sisään huhuillen missä olemme. En vieläkään voi lähteä Iskän luota vaan huutelen että "täällä, keittiössä" (ihan kuin he tietäisivät missä keittiö on). Lopulta joudun siirtymään Iskän luota, pois ammattilaisten tieltä jotta he pääsevät tutkimaan tilanteen. Tietoja kysellään, kerron kaiken minkä voin, Iskän päätä on särkenyt kolme viikkoa ja useampi lääkäri on käskenyt syödä särkylääkkeitä, asentohuimaus todettiin viikonloppuna ambulanssikyydin päätteeksi. Paloauton henkilöstöä pyörii sisällä, samoin ambulanssin henkilöstö. Joku kirjoittaa jotain lappua, kai ne tekevät jotain selvitystä hälytyksestä. Palomiehet lähtevät jättäen ensihoitajat jatkamaan. 

Iskä viedään paareilla ambulanssiin tutkittavaksi. Puhe on ok eikä raajoissa olekaan enää mitään vikaa siinä vaiheessa kun häntä siirretään. Odotan sisällä kykenemättä istumaan. Jonkun ajan kuluttua tulee toinen hoitaja kertomaan että sairaalaan lähdetään ja kiireellä, Iskän oireet ovat palanneet. Saan numeron josta voin tiedustella parin tunnin päästä mitä on tapahtunut. 

Palaan sisälle, siivoan lounaan jäljet pöydästä ja selitän lapsille että Iskä joutui lähtemään sairaalaan. Ainoa kommentti mitä kertomaani saan on kysymys Kuopukselta; "Koska Iskällä ei ole enää huono olo?"