Eilinen palaa sumuisena mieleen heräillessäni pikkuhiljaa horrosmaisesta unestani. Iskä ei ole vierelläni, lapsetkin ovat "lomailemassa". Sängystä nouseminen ei ole ensimmäisenä mielessä, en voi mennä Iskän luo kuitenkaan vielä. Makoilen ja mietin asioita. Kai se on noustavakin, koiralle pitää antaa ruokaa ja käyttää pihalla. 

Aamutoimet sujuu hitaasti, kuin hidastetussa filmissä. Puhelin taas kilkattaa, ja jokaisella kerralla pelkään että soittaja on hoitaja strokelta. Kello tikittää hitaasti, kunnes pääsen viimein lähtemään. Ajomatka menee taas samaa rataa kuin eilisen, musiikkia kuunnellen. Auto parkkiin ja strokelle. Suru ja huoli on fyysisesti ravisteltava pois ja hellä hymy väännettävä huulille Iskän kannustukseksi.  

Verhon takaa näen Iskän makaamassa pedillä. Iskäkin huomaa tuloni, saa sanotuksi vaivoin vain että "en osaa puhua" ja purskahtaa itkuun. Otan Iskän syleilyyn ja koitan itse pysyä vahvana, silitän päätä ja olen siinä. Iskä itkeskelee hetken ja istuudun alas puiselle jakkaralle Iskän vierelle pitämään kädestä kiinni. Pian hoitaja tulee kertomaan viimeiset tapahtumat, taitaa lääkärikin siinä käydä jutulla. 

Iskän saa muitakin vieraita ja poistun hetkeksi jättäen heidät keskenään. Lähden kävelemään stroken käytävää, se tuntuu entistä matalammalta, kapeammalta, pimeämmältä ja ahdistavammalta. Parit sähköiset ovet ja pääsen neurologiselta osastolta pois "yleisiin tiloihin" ja samalla hetkellä oma ahdistus purkautuu itkuksi. Itku puristaa rintaa ja kaulaa, tuntuu kuin kädet kuristaisivat niin ettei pysty hengittämään. Koitan pitää itkun vähällä ja itseni kasassa, muitakin ihmisiä on näköpiirissä, ohi kulkevat hoitajat ja lääkärit katsovat, tuntuu kuin olisin joku kummajainen, kuka nyt sairaalassa voisi itkeä... 

Päivä kuluu iltaan ja ajan taas kotiin nukkumaan. Päivät kuluvat samalla lailla viikon verran, Iskä saa puolen välin aikaan jo luvan syödä sosetta, hoitajat häntä auttavat asian kanssa. Rintaa puristaa välillä, mutta jaksan kulkea ja olla Iskän luona, se on hänelle tärkeää. Vauvan liikkeiden tunteminen piristää sekä Iskää että minua. Päivät seuraavat toisiaan ja lähes joka päivä tapahtuu jotain pientä edistystä johonkin suuntaan, Iskää sama katto ja seinät, tai oikeammin verhot, alkavat kyllästyttää ja vähän jo kiukuttaakin. Muitakin vieraita käy, mutta ainoa jolla on Iskälle väliä olen minä. Yhdessä itketään, välillä nauretaankin, aina käsi kädessä. Hoitajatkin käyvät jo tutuksi ja tervehtiminen tuttavallisemmaksi. 

Erään kerran Iskä nukahtaa niin että pidän häntä kädestä ja vierellä on muitakin. Lasken Iskän kädestä irti hiljaa, kuin lapsen kädestä jonka on saanut nukahtamaan, ja lähden kanttiiniin syömään jotain, se meinaa unohtua välillä. Kun palaan syömästä Iskä on itkuinen; hän oli herännyt kun olin poissa, katsonut paikalleni ja vain todennut "tossa ei ole ketään" ja alkanut itkeä. Tunnen itseni surkeaksi ja petturiksi.