Toinen viikonloppuloma kotona ei suju yhtä mukavasti kuin edellinen. Lapset ovat muualla pari yötä, olemme kaksistaan. Minusta tuntuu että pitäisi olla jotain ohjelmaa koko ajan että Iskä saisi lomastaan enemmän irti, ettei hänellä olisi tylsää. Oloani ei helpota se, että Iskä tuntuu väsyneeltä ja apaattiselta. Eikö kotiintulo riitäkään piristämään, enkö minä riitä? En jaksa sirkustakaan järjestää, mutta jotain ohjelmaa koitan keksiä pakolla sauhu korvista nousten että saisin Iskän edes vähän hymyilemään ja innostumaan. Mutta en onnistu siinä. 

Touhuan kotihommia, pesen pyykkiä, teen ruokaa, siivoilen jälkiä. Iskä seurailee sohvalta ja kommentoi tekemisiäni; "eikö tuota pitäisi jo katsoa, pitäisikö tuolle tehdä jotain" jne. Alkaa hermostuttaa kun sohvalta jaellaan ohjeita kuinka teen hommani. Tuskin Iskä pahaa tarkoittaa, mutta kaiken olen aina ennenkin tehnyt niinkuin olen tehnyt ja nyt, kuukauden poissaolon jälkeen, kaveri tulee neuvomaan ja kertomaan mitä minun pitäisi tehdä ja kuinka. Ärtymys kasvaa pikkuhiljaa, sen ei ole vaikea päästä valloilleen kaiken tämän väsymyksen ja tunnemylläkän keskellä, hormonitkaan eivät ainakaan auta hillitsemään itseäni. 

Sunnuntaina aamupäivällä tilanne leviää käsiin. Istumme sohvalla, omaa päätä hiukan puristaa, mutta koitan pitää tunnelman hyvänä ja leppoisana. Juttelemme niitä näitä, Iskä suunnittelee jotain josta pinnani alkaa pikkuhiljaa kiristyä, mutta työnnän kiristyksen pois mielestä. Olen todella väsynyt, edellinen yö ei mennyt kovin hyvin. Viimeinen niitti on ehdotus jonka Iskä tekee; minä voisin vaihtaa auton ajovalon kun hän tulisi viereen neuvomaan. Voi luoja, kuinka räjähdän! Eikö Iskä voi ymmärtää että olen kuolemanväsynyt, vatsaani supistelee ja liitoskivut tekevät elämisestä muutenkin tuskaa?! Repeän hysteeriseen itkuun ja jätän Iskän keskenään sohvalle yritettyäni ensin selvittää tunteeni sen mitä pystyn itkun keskeltä sopertaa. Sulkeudun makuuhuoneeseen itkemään joksikin aikaa. Saatuani itkun loppumaan puen itseni ja ilmoitan Iskälle että nyt lähdetään, lähden viemään hänet takaisin osastolle, muutamaa tuntia aikaisemmin kuin sovittu. En enää jaksa tätä tunnelmaa ja ahdistusta, voimani tuntuvat tulleen totaalisesti tiensä päähän.

Tavarat pakataan, autan Iskää pukemaan ja siirtymään autoon. Ajamme jälleen tuskaisessa hiljaisuudessa osastolle, vien Iskän huoneeseensa edelleenkään sanomatta turhia sanoja. Katson että Iskä pääsee pedilleen ja laitan hänen tavaransa paikoilleen, edelleen puhumatta turhia. Kun kaikki on kunnossa, painan hoitajakutsua, jotta joku tulisi katsomaan Iskää ja toteamaan että hän on tullut takaisin, sanon Iskälle heipat ja lähden. Rintaani puristaa ja kurkkua kuristaa taas itku. Menen autolle puolijuoksua etten alkaisi huutaa matkalla, kyyneleet tekevät tuloaan ja kurkusta uhkaa purkautua itkuhuuto. Kun pääsen autoon ja saan auton käyntiin, ensimmäinen itkuryöppy pääsee irti. Voi luoja kuinka pahalta ja sekavalta voi tuntua. Voimat on loppu ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi koska juuri jätin rakkaan mieheni kylmästi hoitajien käsiin ennenkuin oli pakko. 

Pääsen kotiin ehjin nahoin pienistä itkunpuuskista huolimatta. Ilta on hiljainen ja itkuinen. Myöhemmin kuitenkin selvitämme Iskän kanssa asiat. Kerron Iskälle että vaikka olen väsynyt ja kipeä, vaikka kiukuttelen ja olen paska vaimo, en silti lakkaa rakastamasta häntä enkä aio häntä myöskään hylätä. Tarvitsen taas hetken aikaa hengittää, olen yrittänyt taas liikaa. En ole supervaimo, superäiti, supernainen. Vaikka tietysti haluaisin olla. 

Seuraavat lomaviikonloput sujuvat hienosti, sovussa ja rakkaudessa.