Joskus tuntuu että riittää. Joskus tuntuu että tämän taakan alla luhistuu, ettei vaan jaksa enää. Tuntuu että sisällä velloo musta paha olo, niinkuin joku öljymöykky joka sotkee ja tuhoaa kaiken hyvän. Tuntuu että rinta painuu kasaan tuskasta ja väsymyksestä, että voisi vain maatua pois.

Vauva on ihana. Isommat lapset ovat ihania. Iskäkin oli joskus ihana. Lasten hoito kuuluu luontoon, kuuluu naisen tehtävään ja se tuntuu hyvältä eikä taakalta lainkaan. Se mikä taakan tunteen tuo, on kaikki muu. Vastuu puristaa rintaa ja kiristää pään ympärille vanteen eikä pian jaksa enää normaaleja elämän pieniä konflikteja tekemättä niistä suuria mörköjä ja hirviöitä. Näitä mörköjä ja hirviöitä on pian joka paikassa, niitä näkee kaikkialla ja jatkuvasti. Kaikki ärsyttää ja kaikki ahdistaa ja saa maailman murenemaan. 

Noh. Katkeraksi olisi liiankin helppo nyt alkaa. Itsesääli velloo ja koittaa saada alaa. Suoraan sanottuna vituttaa että en voi hengähtää, antaa Vauvaa Iskälle ja sanoa että heippa, nyt tarvitsen tauon. Kun en vaan voi. Iskä kun ei voi Vauvaa hoitaa. Yksikätisenä se ei onnistu turvallisesti. Sitten ottaa pannuun kun "terveiden perheiden" ongelmat ovat niin suuria kun ei päästykään sitten tuulettumaan niinkuin alunperin piti. Hah! Toisinaan tekisi mieli taas huutaa että koittakaa nyt jumalauta kerätä itsenne ja miettiä vähän miten asiat voisivat olla! Mutta en huuda. Kiroilen hiljaa itsekseni ja annan sen säälin vallata taas tipan enemmän tilaa sielustani. 

Pitäisi siis itse kerätä itsensä ja lopettaa vellominen ja siivota se musta öljymöykky pois. Mutta kuinka? Voimat tuntuvat olevan aika minimissään, univaje ja muu väsymys tuntuu ylivoimaiselta.

Kotona on hiljaista, siis Iskän ja minun välillä. Enteilee huonoa. Niin ei saisi käydä. Jos hiljaisuuden päästää tulemaan niin loppu aloittaa tulonsa. Vaan kun tuntuu että itse on vastuussa kaikesta, siitä parisuhteen hoidostakin, niin ei vaan jaksa tehdä asialle mitään. Kun tämä kaikki helpottaa (koska, ikinä?) ja siitä jos selvitään vielä yhdessä ja täysjärkisinä niin mitäs sitten. Sitten ollaan vahvempia, ollaan kasvettu yhdessä, kipuiltu yhdessä.... Vai ollaanko. Nyt kipuillaan kyllä ihan erikseen, omia kipujamme. Ollaan toisiamme vastaan, vertaillaan kummalla on paskempaa. Ei, näin tämän ei pitäisi mennä. On vaan niin väsynyt ettei saa suuntaa muutettua, eikä tietysti toistakaan saa mukaan sitä muuttamaan kun puheyhteys on huono. 

Tunnelma vaihtelee melkoisesti muutaman päivän sykleissä. Yhtenä hetkenä Iskä tuntee olevansa hyödytön kasa joka ei osaa liikkua tai josta ei ole mihinkään, kun taas seuraavana päivänä hän sanoo että pystyisi kyllä tekemään täysin töitä tässä kunnossa. Sen sanottuaan kaatuu ulkona koska tasapaino ei ole entisensä eikä toinen jalka todellakaan ole kunnossa ja toimi niinkuin pitäisi... On raskasta koittaa seurata mukana, kun ei itselläkään tuo kuuppa ihan tasaisella nykyään käy....

Ei se auta, jostain se on revittävä taas se voima ja sisu jolla jatketaan eteenpäin. Jostain.....