Vauva on saapunut maailmaan. Iskä kotiutui vihdoin 27.1. Nyt kaikki ovat kotona. Arki alkaa pikkuhiljaa rullaamaan, isommat lapset käyvät pari päivää viikossa hoidossa ja Iskällä alkaa kuntoutusrumba; on fyssaria, puheterapiaa, toimintaterapiaa. Sen lisäksi pitää juosta labrassa mittauttamassa inr-arvoa. Onneksi Iskällä on oikeus Kela-taksiin ja lisäksi hänen perheensä auttaa liikkumisessa, minun ei tarvitse lasten kanssa siitä huolehtia. 

Iskä syöttää vauvaa ja röyhtäyttääkin, kunhan nostan vauvan hänen syliinsä ja olkapäälle, sekä pois. Siinä se sitten onkin tällä erää, yksikätisenä ei paljon enempää voi Vauvan kanssa tehdä. Toki Iskä juttelee Vauvalle ja silittelee häntä, osallistuu kaikkeen niin paljon kun voi. On hetkiä kun surkeus iskee sekä Iskän että vähän itsenikin puolesta, on kurjaa ettei isä voi lapsensa vaippaa edes vaihtaa, saati syliin nostaa, mutta ajatus on ajettava pois. Se on taas näitä juttuja että jos sille antaa vallan niin alkaa tehdä mieli jäädä sängynpohjalle surkuttelemaan elämää. Sellaiseen ei ole aikaa eikä halua. Eteenpäin mennään näillä eväillä jotka meillä on annettu. 

Isommat lapset ovat onneksi ottaneet uuden tulokkaan loistavasti vastaan; hoitavat Vauvaa, tekevät pieniä avustavia kotihommia mielellään (vaipparoskiksen vientiä ym.) ja ovat iloisia ja vaan niin loistavia. Varmasti vielä tulee hetkiä kun isompia jo kyllästyttää Vauva ja se kuinka hän vie huomion, mutta nyt nautitaan tästä onnesta. 

Haasteita meillä on paljon vielä edessä, Iskän kuntoutus vasta alkaa toden teolla. Nyt on tehtävä paljon myös itsenäisesti kotona, se jos mikä voi tuottaa välillä kyllästymisen tunnetta ja väsymystä. Mutta tahtotila on kova ja eteenpäin mennään yhdessä tuumin. Vaikka helppoa ei varmasti tule olemaan, jo pelkästään jatkuva yhdessä oleminen voi väsyttää ja rasittaa parisuhdetta. Asiat on pakko opetella hoitamaan uudella tavalla ja kasvua on tapahduttava vielä lisää vaikka tässä on jouduttu nytkin jo kasvamaan elämään erilailla. Mutta ei muutakun hommiin. Vaihtoehtoa ei ole.